Kun Alice oli pieni, ei ollut pieniä lapsia, joilla olisi ollut pieniä polkupyöriä. Sellaisia oli vain eläinlääkärin pojalla ja sen kaltaisilla, eivät tavallisilla lapsilla. Alice halusi niin kovasti oppia pyöräilemään, mutta hänellä ei ollut pyörää, ei edes sellaista, jota olisi voinut lainata. Jonnallakaan ei ollut, heillä oli vain vanha kolmipyörä.

Mutta eräänä iltana, kun isä tuli kotiin työstä verstaalta, hänellä oli pieni sininen lastenpyörä toisen kainalonsa alla ja ohjasi samalla omaa pyöräänsä toisella kädellä. Pienessä talossa kyllä tuijotettiin silmät suurina, kun hän tuli keittiöön ihme mukanaan. Alice hypähti ilosta, kun hänelle valkeni, että pyörä oli hänen ja juuri hänelle sopiva.

Sitä oli käynyt niin, että isä, joka oli puuseppä, oli tekemässä eläinlääkärille työtä. Se vei muutamia päiviä, ja sinä aikana isä ja eläinlääkäri olivat tulleet jutelleeksi lapsistaan ja muusta sellaisesta, ja eläinlääkärin poika Bent, joka oli hieman Alicea vanhempi, oli kasvanut ulos ensimmäisestä oikeasta pyörästään. Jos isän lapset voisivat käyttää sitä, hänen täytyisi saada se (mahdollisesti osittaisena maksuna)

Voi, miten jännittävää, ajatella saavansa ihan oman pienen pyörän, kun on vasta viisivuotias. Ei kulunut kauan, ennen kuin Alice pystyi isän avustuksella pitämään tasapainoa ihan pienen hetken. He harjoittelivat ja harjoittelivat, kunnes oli melkein pimeää. Autoja ei tullut, sillä elettiin vuotta 1950, eikä silloin kovin monella ollut autoa. Koko tie oli heidän käytössään.

Päivät kuluivat, ja Alice ajoi edestakaisin Haltrupvejalla. Mutta eräänä päivänä hän oli saanut liian kovan vauhdin, eikä hän tiennyt, miten pitäisi jarruttaa. Niinpä hän kaatui ja löi toisen polvensa pahasti, niin että se vuoti verta.

Äiti pesi haavat saippuavedellä, kun Alice ulvoi kurkku suorana. Sitten äiti kaatoi haavaan punaista jodia, sillä niin tehtiin, ettei siihen tulisi tulehdusta. Lopuksi hän kietoi sideharsoa koko polven ympärille, niin että siitä tuli hieno valkoinen side.

Seuraavana päivänä äiti ja kaksi vuotta vanha pikku­sisko Doris lähtivät Århusiin, missä täti Elna oli juuri saanut pienen pojan. Äidin piti olla heidän apunaan muutaman päivän. Alice oli surullinen kipeän polvensa vuoksi, sillä kuka nyt tekisi uuden siteen, kun vanha likaantuisi. Isän täytyi sitten tehdä se, ja Alice isä osasi kaiken.

Patjat yllätyksenä

”Nyt yllätän äidin uusilla patjoilla”, isä ajatteli.

Äiti oli pitkään puhunut siitä, että he tarvitsivat uudet patjat. Mutta isällä ei ollut ollut aikaa ommella niitä hänelle. Niin, patjat ommeltiin itse, jos vain käsityötaitoa oli, ja isällä sitä oli.

Eräänä iltana, kun äiti ja Doris olivat poissa, isä nosti Jonnan ja Alicen keittiönpöydälle, jotta hänellä olisi koko keittiön lattia käytössään.

Sitten hän levitti lattialle suuren palan säkkikangasta. (Säkkikangas on hyvin karkeaa kangasta, jota käytettiin säkeissä ja patjoissa.) Siitä hän ompeli hyvin suuren säkin, yhtä pitkän kuin patjan. Kun hän oli ommellut säkin, hän haki sängystä vanhan patjan ja repi sen auki, niin että kaikki täyte putosi lattialle. Täyte oli puuvillaa. Hän tunki kaiken vanhan puuvillan uuteen säkkiin yhdessä paljon uuden kanssa, jotta patjasta tulisi paksumpi.

Jonna ja Alice istuivat sillä välin hiirenhiljaa keittiönpöydällä. He seurasivat isän työtä, ja pian tuli kaikkein jännittävin osa. Pitkällä kaarevalla neulalla hän ompeli hienot reunat uuteen patjaan, jotta siitä tulisi säkin sijasta neliön muotoinen. Hän ompeli myös nahkanapit patjaan tasaisin välein, jotta se pitäisi paremmin muotonsa. Siihen kului hyvin paljon aikaa. Ulkona oli jo melkein täysin pimeää.

Isä työskenteli ja työskenteli. Koko lattia oli täynnä puuvillaa, säkkikangasta, lankaa, saksia ja neuloja. Alice ja Jonna alkoivat väsyä. Alice istuutui katsomaan keittiön ikkunasta ulos, siellä oli aivan pimeää.

”Tuolla tulee äiti ja Doris!” hän huusi äkkiä.

Alice ja Jonna hurrasivat ja hyppäsivät alas pöydältä.

Isä ei hurrannut, hän säikähti kovin, sillä heidän ei pitänyt tulla kotiin ennen seuraavaa päivää. Mutta äiti kaipasi niin kovasti kotiin, että hän otti junan päivää etuajassa. Ja koko matkan hän oli kaivannut päästä omaan sänkyynsä nukkumaan.

Äiti ei voinut sietää sotkua, eikä hän ollut koskaan elämässään nähnyt pahempaa. Mutta isä riensi pedaamaan hänen sänkynsä uudella patjalla, jotta hän saisi nukkua hyvin.

Alice Ravnholt